On täällä työharjoiteltukin. Ei farmasiaa opiskeleville lukijoille sen verran alustusta, että farmaseutin tutkintoon kuuluu yhteensä kuusi kuukautta työharjoittelua, joka Itä-Suomen yliopistossa suoritetaan kahdessa kolmen kuukauden pätkässä toisena ja kolmantena opiskelukeväänä. Itse harjoittelin vuosi sitten Oulussa YA:lla, missä harjoittelu oli oikeinkin hyvin järjestetty ja suunniteltu. Ghanalaiseen versioon ei ihan vakavalla naamalla pysty samoja attribuutteja liittämään.
Jos ykkösprioriteetti harjoittelujakson suorittamisessa on helppous, ei Ghana ole ehkä se ykkösvaihtoehto. Vai miltä kuulostaa tehdä hommia sillä farmasian alan osa-alueella, josta koulutuksen aikana ei juurikaan puhuta (sairaalafarmasia), vieraalla kielellä ja tuntemattomien sosiaalisten normien vallitessa? Ja kaikki toki jatkuvassa yli kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. Mutta jos haluaa oppia jotain sellaista, mitä kaikki ei välttämättä Suomessa pääsekään oppimaan, silloin kannattaa lähteä. Tai jos olet joku ihme erikoisuudentavoittelijaeksentrikko.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän kolmen oli tarkoitus vaihtaa osastoa ja apteekkia viikoittain siten, että yksi olisi aina avoapteekilla ja kaksi jossain päin opetussairaala. No, ghanalaiseen tapaan suunnitelmaa on tähän mennessä toteutettu niin, että ollaan kaikki oltu nyt kaksi kuukautta sairaalalla ja huomenna maanantaina luultavasti mennään sinne avoapteekkiin. Suunnitelmat ja aikataulut ulottuvat yleensä juuri ja juuri seuraavan päivän puolelle, eli tiedossa on yleensä suunnilleen milloin ja missä seuraavana aamuna tulee olla, mutta harvemmin on ollut tiedossa juuri muuta etukäteisinfoa.
Jos ykkösprioriteetti harjoittelujakson suorittamisessa on helppous, ei Ghana ole ehkä se ykkösvaihtoehto. Vai miltä kuulostaa tehdä hommia sillä farmasian alan osa-alueella, josta koulutuksen aikana ei juurikaan puhuta (sairaalafarmasia), vieraalla kielellä ja tuntemattomien sosiaalisten normien vallitessa? Ja kaikki toki jatkuvassa yli kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. Mutta jos haluaa oppia jotain sellaista, mitä kaikki ei välttämättä Suomessa pääsekään oppimaan, silloin kannattaa lähteä. Tai jos olet joku ihme erikoisuudentavoittelijaeksentrikko.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän kolmen oli tarkoitus vaihtaa osastoa ja apteekkia viikoittain siten, että yksi olisi aina avoapteekilla ja kaksi jossain päin opetussairaala. No, ghanalaiseen tapaan suunnitelmaa on tähän mennessä toteutettu niin, että ollaan kaikki oltu nyt kaksi kuukautta sairaalalla ja huomenna maanantaina luultavasti mennään sinne avoapteekkiin. Suunnitelmat ja aikataulut ulottuvat yleensä juuri ja juuri seuraavan päivän puolelle, eli tiedossa on yleensä suunnilleen milloin ja missä seuraavana aamuna tulee olla, mutta harvemmin on ollut tiedossa juuri muuta etukäteisinfoa.
Sairaalaosio eli Komfo Anokye Teaching Hospital
Ensimmäinen puolitoista viikkoa oltiin KATH:ssa Accident & Emergency Unitin sairaala-apteekissa. Täällä saatiin ohjaajilta kyselemällä perustiedot sairaalan toimintamallista, Ghanan terveydenhoitojärjestelmästä ja muun muassa sairaalan lääkevalikoimasta. Itse hommat apteekissa eivät olleet mitenkään erityisen motivoivia; farmaseuttista hyllyjen täyttämistä, lääkkeiden keräilyä, varastokirjanpitoa ym. yliopistokoulutusta vaativaa hommaa. Ja näitäkään hommia ei mitenkään jatkuvasti ollut, eli ehti aika hyvin tehdä harjoitteluun liittyviä tehtäviä ja päntätä BNF:ää. Farmaseuttien ja muiden ammattikuntien edustajien touhuja seurailemalla ja tyhmiä kysymyksiä tekemällä oppi ihan paljon, mutta vähän epämotivoiva aloitus tämä keissi kaiken kaikkiaan oli.
Muutamia A&E Pharmacyssä opittuja asioita (en ota minkäänlaista vastuuta asiavirheistä):
- Kaikki tieto liikkuu käsin kirjoitettuna potilaskansioissa. Tämä fakta yhdistettynä täällä kaikkien ammattikuntien harrastamaan lääkärikäsialaan aiheuttaa ainakin minusta järjettömän riskin potilaille. Itsellä piti arvailla ja kysymällä varmistaa suurin osa reseptien teksteistä. Kansioiden käsittelyssä ei myös ole ainakaan ulkopuolisen silmin nähtävää järjestelmää, kansiot ja paperit lojuvat milloin missäkin jo ovat milloin kenenkin käsiteltävinä, aika iso osa työajasta näyttää menevä oikean kansion ja kynän ja saksien ja nitojan etsimiseen.
- Kirjanpidon ei tarvitse täsmätä. Esimerkiksi tammikuun kirjanpidon mukaan amoksisilliinia olisi pitänyt löytyä reilu 1600 tablettia, todellisuudessa paikalla oli noin 300 tablettia. Ei aiheuttanut toimenpiteitä. Ei ole kuulemma niin justiinsa, käsin tehtävän kirjanpidon epätarkkuuden piikkiin laitetaan aika iso osa hävikistä. Todellisuudessa lääkkeitä katoaa aika paljon esimerkiksi henkilökunnan tarpeisiin. Mutta eipä tämä taida olla Suomessakaan ihan epätavallista, mittakaava ja seuraukset saattaavat vain olla eri luokkaa. Kontrolloitujen lääkkeiden (esim. morfiini) kohdalla kuria on edes sen verran, että kirjanpidon heittäessä keskusvarasto ei luovuta uusia ampulleja tilalle (ehkä).
- Hoitajat eivät aina välttämättä tule hakemaan potilaiden lääkkeitä osastoille. Tai sitten saattavat hakea, mutta lääkkeet eivät päädy potilaalle asti. Reseptejä myös väärennetään. Ei aiheuta toimenpiteitä. Pistää miettimään, että jos työntekijätasolla meininkin on jo näin korruptoitunutta, mitä korkeammilla tahoilla tapahtuu. Mistäpä minä tiedän.
- Lääkkeet, joita kansallinen sairausvakuutus ei korvaa, pitää käydä joko potilaan tai esimerkiksi tämän omaisten toimesta maksamassa ennen kuin ne luovutetaan käytettäviksi. Näin esimerkiksi morfiinin kohdalla. Hätätilassa nämäkin lääkkeet kuitenkin annetaan ja maksetaan sitten jälkikäteen
Suurin osa A&E:n jälkeisestä ajasta vietettiin Medical Blockissa, johon kuului kuusi kerrosta erilaisia osastoja, mm. tuberkuloosiyksikkö ja AIDS-klinikka. Olot eivät osastoilla ihan hirveän kummoiset ole, mutta sängyt sentään jokaiselle potilaalle löytyy. Lapsia saattaa tosin olla samalla sängyllä useampikin. Afrikkalaisella lasten syöpäosastolla vierailu muuten pistää oman elämän ongelmia hieman perspektiiviin. Ja ne sairaalasta löytyvät lapset ovat edes sen verran onnekkaita, että perheiltä löytyy heille rahat edes jonkinlaiseen hoitoon.
Osallistuttiin viikoittain lääkäriopiskelijoiden kierroksille, joilla yksi opettava lääkäri paimensi noin 20 lääkäriopiskelijan parvea. Näissä sai rynniä kyynärpäätaktiikalla mahdollisimman lähelle keissiä esittelevää opiskelijaa, koska paikalliset laskevat puhevolyymin aina englantia puhuessaan hyvin lähelle nollaa. Huuliltalukeminen olisi ihan hyvä taito. Mutta tällaista farmasian kliinistä puolta ei taida Suomessa harjoittelijat ainakaan joka paikassa päästä näkemään, eli nämä kierrokset olivat kaiken kaikkiaan hyvä juttu. Toinen hyvä asia oli erilaisten erikoistuneitten farmaseuttien kanssa käydyt opetustuokiot. Saatiin oppia muun muassa pediatriseen onkologiaan, HIV:iin ja kardiologiaan erikoistuneilta farmaseuteilta.
Lääkkeenvalmistukseen tutustuttiin viikon verran. Siitä mainittakoon sen verran, että aseptiikka ja työtavat ei ole ihan samalla tavalla kontrolloituja kuin esimerkiksi Suomessa. Vastaavia saaveja ja puukauhoja tulee itsellä Suomessa käytettyä lähinnä rantasaunassa peseytyessä.
Nämä harjoittelun valopilkut ovat olleet kuitenkin valitettavan harvassa. Hyvin iso osa, mutu-tuntumalla heitettynä lähes kolmasosa harjoitteluajasta on ollut ihan tyhjäkäyntiä. Tätä aikaa on tietysti voinut hyödyntää harjoittelutehtävien tekemiseen, mutta vähän turhauttaa tulla tänne asti tyhjän pantiksi. Liian ison osan harjoittelun sairaalaosuudesta olisi voinut simuloida Suomessa lukemalla BNF:ää saunassa.
Osa odotteluajan suuresta määrästä johtui myös siitä, että Ghana Man Time ain't no joke. Jos hommien tulee suunnitelmien mukaan alkaa klo 8:00, alkavat ne äärimmäisen hyvällä tuurilla aikaisintaan 8:30 jälkeen. Yleensä myöhemmin. Tässä tietysti helpottaisi omaa elämäänsä, jos jättäisi noudattamatta jo ErUuKoossa opittua toimintamallia (joka paikassa ihan minimissään viisi minuuttia etuajassa), mutta mihinpä se tiikeri M91-maastokuviostaan pääsisi.
Iso osa harjoittelun rajoittuneisuudesta johtui ilmeisesti yliopiston ja opetussairaalan välisistä näkemyseroista. Näitä ei meille sen kummemmin avattu, mutta jos nämä asiat jostain yleensä riippuu, niin rahasta. Joka tapauksessa sairaalan päädyn harjoitteluvastuuhenkilö katsoi parhaaksi, ettei käydä ihan jokaisessa suunnitellussa yksikössä, sillä henkilökunnalla olisi mahdollisesti ollut motivaatio-ongelmia opettaa meitä.
Huomaa kuitenkin, että mitään oppeja ei täällä tuoda eteesi hopea- eikä edes puutarjottimella, vaan varsin ison osan opetuksesta saa vasta työntämällä nokkaansa vähän joka paikkaan, kyselemällä ja kokeilemalla. Kannattaa siis olla aktiivinen jahka tänne asti on päässyt, on vähän tyhmää matkata ensin melkein 10 000 kilometriä ja jättää sitten ne viimeiset askeleet ottamatta.
Osallistuttiin viikoittain lääkäriopiskelijoiden kierroksille, joilla yksi opettava lääkäri paimensi noin 20 lääkäriopiskelijan parvea. Näissä sai rynniä kyynärpäätaktiikalla mahdollisimman lähelle keissiä esittelevää opiskelijaa, koska paikalliset laskevat puhevolyymin aina englantia puhuessaan hyvin lähelle nollaa. Huuliltalukeminen olisi ihan hyvä taito. Mutta tällaista farmasian kliinistä puolta ei taida Suomessa harjoittelijat ainakaan joka paikassa päästä näkemään, eli nämä kierrokset olivat kaiken kaikkiaan hyvä juttu. Toinen hyvä asia oli erilaisten erikoistuneitten farmaseuttien kanssa käydyt opetustuokiot. Saatiin oppia muun muassa pediatriseen onkologiaan, HIV:iin ja kardiologiaan erikoistuneilta farmaseuteilta.
Lääkkeenvalmistukseen tutustuttiin viikon verran. Siitä mainittakoon sen verran, että aseptiikka ja työtavat ei ole ihan samalla tavalla kontrolloituja kuin esimerkiksi Suomessa. Vastaavia saaveja ja puukauhoja tulee itsellä Suomessa käytettyä lähinnä rantasaunassa peseytyessä.
 |
| Lääkevalmistusyksikön ex tempore -välineistöä. Tai paremminkin -välineistö. En käytä saunassa morttelia. Tai survinta. |
Nämä harjoittelun valopilkut ovat olleet kuitenkin valitettavan harvassa. Hyvin iso osa, mutu-tuntumalla heitettynä lähes kolmasosa harjoitteluajasta on ollut ihan tyhjäkäyntiä. Tätä aikaa on tietysti voinut hyödyntää harjoittelutehtävien tekemiseen, mutta vähän turhauttaa tulla tänne asti tyhjän pantiksi. Liian ison osan harjoittelun sairaalaosuudesta olisi voinut simuloida Suomessa lukemalla BNF:ää saunassa.
Osa odotteluajan suuresta määrästä johtui myös siitä, että Ghana Man Time ain't no joke. Jos hommien tulee suunnitelmien mukaan alkaa klo 8:00, alkavat ne äärimmäisen hyvällä tuurilla aikaisintaan 8:30 jälkeen. Yleensä myöhemmin. Tässä tietysti helpottaisi omaa elämäänsä, jos jättäisi noudattamatta jo ErUuKoossa opittua toimintamallia (joka paikassa ihan minimissään viisi minuuttia etuajassa), mutta mihinpä se tiikeri M91-maastokuviostaan pääsisi.
Iso osa harjoittelun rajoittuneisuudesta johtui ilmeisesti yliopiston ja opetussairaalan välisistä näkemyseroista. Näitä ei meille sen kummemmin avattu, mutta jos nämä asiat jostain yleensä riippuu, niin rahasta. Joka tapauksessa sairaalan päädyn harjoitteluvastuuhenkilö katsoi parhaaksi, ettei käydä ihan jokaisessa suunnitellussa yksikössä, sillä henkilökunnalla olisi mahdollisesti ollut motivaatio-ongelmia opettaa meitä.
Huomaa kuitenkin, että mitään oppeja ei täällä tuoda eteesi hopea- eikä edes puutarjottimella, vaan varsin ison osan opetuksesta saa vasta työntämällä nokkaansa vähän joka paikkaan, kyselemällä ja kokeilemalla. Kannattaa siis olla aktiivinen jahka tänne asti on päässyt, on vähän tyhmää matkata ensin melkein 10 000 kilometriä ja jättää sitten ne viimeiset askeleet ottamatta.
Lopputulema sairaalaosiosta
Lyhyesti sanottuna tähänastinen harjoittelu on ollut lievä pettymys. Toki on ollut monia hyviä juttuja ja paljon sellaista substanssia mitä ei Suomessa pääsisi oppimaan ja näkemään, mutta käytettyyn aikaan, rahaan ja energiaan suhteutettuna en koe saaneeni täyttä vastinetta panostukselleni. 2/5. Paremmalla suunnittelulla ja järkevällä aikataulutuksella tästä voisi saada todella hyvän oppimiskokonaisuuden. Toivottavasti avoapteekkiosio nostaa arvosanaa.
